Herra Negis tässä päivää

Oho. Edellisestä blogikirjoituksesta on taas vierähtänyt tovi. Mihinköhän se aika on mennyt? ("Voi sua pientä dementikkoa, siinähän sä olet istunut koko syksyn tietokoneella ja vaan päivittänyt Facebookin etusivua uutisten toivossa" - Pieni ääni pääni sisällä.)

Lukukausi on kohta lopuillaan ja koko syksy on vierähtänyt todella nopeasti. Olen kyllä syksyn mittaan tallentanut kännykkääni lyhyitä muistiinpanoja Melbournesta ja elämisestä täällä, mutta Internetin ihmeellisen maailmaan ne eivät ennen tätä ole vielä eksyneet. Voisin kuitenkin ehkä lyhyesti kertoa - pääosin omien muistojen tallentamiseksi myöhempää fiilistelyä varten -, miten tarina jatkui Melbourneen saapumisen jälkeen.

Asuimme ensimmäisen viikon hostellissa suhteellisen lähellä Melbournen ydinkeskustaa. Allekirjoittaneella alkoi orientaatiojakso muutaman päivän päästä saapumisesta, joten Tuulin huviksi jäi etsiä meille katto, joku kiva lattia ja neljä seinää myöhempää majoittumista varten. Kaikki hostellit ja hotellit olivat buukattu täyteen lukukauden alussa, joten asunnon etsimisellä oli pieni kiire. Onneksi viikon etsiminen kuitenkin riitti ja juuri viikon lopulla saimme huoneen lähes kymmenen hengen kommuunista Prahranista. Noin kymmenen (lue: seitsemän) hengen kommuuni saattaa kuulostaa suhteellisen pahalta, mutta itse asiassa kyseinen järjestely on meille erittäin toimiva. Saimme ison omakotitalon yläkerran käyttöömme ja kämppikset ovat olleet rentoja (lue: niihin ei ole törmännyt liian usein). Samaa ei tosin voi sanoa vuokranantajasta, joka on mielenkiintoinen tyyppi (lue: täysi dorka). Kyseinen kaveri tulee kerran pari viikossa seisoskelemaan yksin kommuunimme takapihalle ja juomaan olutta. Pari tuntia pimeäntulon jälkeen ja usean tunnin tinttaamisen jälkeen - kyllä, kaveri seisoskelee ulkosalla aika pitkään - herra Valopää hyppää Saabiinsa ja hurauttaa kotiin. Selvä homma. Talo on kuitenkin persoonallinen ja huone oli valmiiksi kalustettu, joten säästimme siinä paljon aikaa ja rahaa. Joistakin asioista tosin huomaa, että talo on rakennettu brittityylille uskollisesti (lue: päin helvettiä). Itselläni ei välttämättä ainakaan ensimmäisenä tulisi mieleen pistää muun muassa pistorasioita ikkunankarmeihin...

Asunto sijaitsee mukavalla paikalla 30 minuutin sporamatkan päässä keskustasta ja RMIT:stä ja itse asiassa vasta vuokrauksen jälkeen kuulimme, että Prahran on suhteellisen fiiniä seutua. Tätä ei välttämättä huomaa asuntojen kunnosta, mutta autokanta on kyllä kohtalaisen hyvä. Tänään esimerkiksi kävelin salille ja 10 minuutin aikana näin 3 uutta Porschea, BMW M3:n avomallin, Bentleyn ja Maseratin. Perus Mercedeksen SLK:ita tai nelipakoputkisia BMW:n X5:ia ei jaksa enää edes mainita.

Kämpän löytymisen jälkeen alkoi varsinainen opiskelu. Otin neljä Business -osaston kurssia, jotka toivottavasti pystyn hyväksilukemaan tuotantotalouden sivuainemoduuliin. Kurssit ovat Business Finance, Financial Planning, International Management ja B2B Marketing. Financial Planning oli täysin tyhjä arpa: kurssilla käytiin periaatteessa sijoitusuunnittelun perusteita ja lähtötaso oli todella matalalla. Hiukan samanlainen ongelma oli myös Business Financessa, jossa ensimmäiset 7 viikkoa asiat etenivät todella hitaasti. Tentissä jaetaan kaavakokoelma, mutta silti esimerkiksi nettonykyarvon laskemiseen käytettiin aikaa seitsemän tuntia kahden viikon aikana. Seitsemän jäätävää tuntia siihen, että yhteen kaavaan sijoitetaan eri lukuja? No morjes. Jossakin vaiheessa tuli ikävä TKK:n "Noniin-tässä-on-102431-merkkiä-pitkä-kaava-swahilin-kielellä-ja-teidän-pitäis-opetella-tää-ulkoa" -opetusmetodeja. International Management oli hyvä ja mielenkiintoinen kurssi, mutta mitään mullistavaa se ei varsinaisesti tarjonnut. Kurssin pakolliset esseet olivat kuitenkin hyvää harjoitusta diplomityötä varten. Neljäs kurssi, Busines to Business Marketing, oli sitten todellista priimaa. Huikea kurssi. Markkinointi ei sinäänsä ole mitään ydinfysiikkaa, mutta luennoitsija oli huikean pätevä täti ja kurssin tehtävät olivat mielenkiintoisia.

Ensimmäiset pari viikkoa menivät opetellessa elämistä vieraassa maassa. Suurin ongelma alussa oli perusasioiden kuten parhaiten kauppojen ja kulkuvälineiden löytäminen. Mistään ei tuntunut löytyvän Prismojen tai KKK-kauppojen tasoista ruokakeidasta, joten alkuaika meni paikallista Lidliä sponsoroiden. Kun Melbourne tuli kuitenkin pikkuhiljaa tutummaksi, myös elämisen laatu parani huomattavasti.

Ennen vaihtoreissua mietin, miten hyvin paikalliseen kulttuuriin voisi puolessa vuodessa sulautua. Noh, nyt takana on yli 3 kuukautta asumista Australian "kulttuuripääkaupungissa" ja mielessä on vain yksi kysymys: mitä on paikallinen kulttuuri? Melbourne on sekasikiö. Useimmat ihmiset täällä eivät ole australialaisia vaan heidän juurensa ovat jostain muualta. Keskustassa luultavasti yli 70 % ihmisistä on aasialaistaustaisia, lähiöissä ihmiset ovat jakaantuneet muun muassa kreikkalaisiin, roomalaisiaan ja mihinlie gallialaisiin. Arkkitehtuuri kaupungissa on yhtä sekavaa kuin väestönrakennekin ja jokainen kadunpätkä on varmasti erilainen kuin viereinen. Melbournesta ei oikein tunnu löytyvän mitään, jos ei tiedä mistä etsiä. Viime lauantaina olimme esimerkiksi Tuulin opiskelukaverin 21-vuotisbileissä yhdessä clubissa, jonka sisäänkäynti oli hämärimmän sivukujan hämärimmässä nurkassa, juuri siinä roskisten takana. Oikeasti. Miten tuollaisen paikan voisi löytää ilman ohjeita? Sama koskee myös useita muitakin menomestoja ja illanviettopaikkoja. Sekavaa.

Toisaalta siinä on juuri Melbournen viehätys. Kaikki on persoonallista, sekavaa, outoa, uutta, täysin erilaista kuin muualla. Kaduilla näkee esiintyviä artisteja ja taiteilijoita harva se päivä, tyylikkäitä graffitimaalauksia löytyy joka toisen kadun kulmasta ja suurimman osan taloista on suunnitellut joukko mielenvikaisia arkkitehtejä. Kaikki on persoonallista - niin, kaikki paitsi ihmiset. Monimuotoisen kaupungin vastapainoksia melbournelaiset ovat kuin syksyinen aamupäivä Suomessa: tylsää ja harmaata. Ihmiset täällä pukeutuvat kaikki samalla tavalla. Kaikilla, siis kaikilla, tytöillä on samanlaiset mustat tossut, samanlaiset mustat housut ja samanlaiset persoonattomat takit. Jätkillä yleinen trendi tuntuu olevan pillifarkut ja saksalaistyyliset viikset. Jos suomalaisista joskus sanotaan, että he eivät yritä pukeutua mitenkään erikoisesti, niin melbournelaiset yrittävät kaikki pukeutua samalla tavalla.

Aussikulttuurista - jos Melbourne nyt sitä edustaa - tulee hiukan mieleen stereotypiat jenkeistä. Kaikki on suurta, mahtavaa ja voimakasta, mutta näin suomalaisittain ajateltuna myös todella pinnallista, tyhjää ja epäaitoa. (Jatkuu ensi numerossa)

Vankilasaaren valloitus

Maihinnousu Vankilasaarelle tapahtui lauantaina 12.7.2009 myöhään illalla. Cathay Pacificin lento Hongkongista Melbourneen oli oikein miellyttävä kokemus ja saapuminen suur-Melbournen ilmatilaan sai allekirjoittaneenkin puhumaan paikallisväestön kieltä: "what the fcuk?" Joka ikinen Melbournen neliömetri oli valaistu hiilivoimalla tuotetun sähkön avulla ja kun nyt puhutaan koko Melbournesta, niin sillä tarkoitetaan Helsinkiä 40 kertaa suurempaa maa-aluetta. Aikamoista.

Lento saapui ajallaan määränpäähänsä ja ulostautuminen lentokoneesta sekä matkalaukkujen noutoon liittyvä jännittävä odotus sujuivat aivan normaalisti. Se, mikä ei sujunut aivan normaalisti, oli tullikavereiden kohtaaminen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, Suomesta lähtö oli tapahtunut pienellä kiireellä ja hiukan väsyneenä, joten pakkaaminen oli tapahtunut hieman hutiloiden. Sama oli toistunut Hongkongin päässä, kun yöunet jäivät hieman lyhyiksi. Melbournen kentällä tämä muistui mieleen vasta käveltäessä kohti maahan saapuvien matkustajien tarkastuspistettä. Kertauksen vuoksi, mitä tavaroita ei kannata yrittää viedä Australiaan – lyhyt oppimäärä:

• Elintarvikkeita (Purkat, pastillit ja Snickers -patukka herättivät ihan hiukan huomiota. Hups.)
• Siemenistä tehty laukku (Iso hups.)

Etenkin tuo siemenistä tehty laukku oli räjäyttää pankin. Tarkastajatäti, joka löysi matkatavaroistamme nuo saastaiset kappaleet, ohjasi meidät seuraavaan tarkastuspisteeseen ja kuumotteli muun muassa parin sadan euron sakoilla. Tässä vaiheessa ei hirveästi olisi enää jaksanut jonottaa tai odotella. Sakot eivät sinäänsä kuumottaneet niin kauheasti, sillä Suomen urhein TV-kanava, JIM, on pyörittänyt taajuuksillaan jo jonkin aikaa Australian tulliviranomaisten toiminnasta kertovaa sarjaa ja itse olin seurannut tuota muutaman episodin verran. Sarjasta keräämieni varmojen tietojen ja hatarien muistikuvien mukaan odotettavissa ei ollut megaluokan sakkoja vaan pelkästään siemenlaukun takavarikoiminen. Mutta silti, harvoin sitä lainkuuliainen kansalainen nauttii rikosten tekemisestä – vaikka vanhojen rikollisten keskuuteen ollaankin menossa.

Seuraavassa tarkastuspisteessä heitimme taas koiranpentukatseet kehiin ja tullikaveri heltyi. Lopputuloksena siemenlaukku lensi roskikseen ja Tuuli ja Vesku jatkoivat matkaa. Tässä vaiheessa matkaa olimme silmiä räpyttelemällä välttyneet yhteensä yli 400 euron lisämaksuilta (Helsingin lisäkilot ja nyt Australian siemenlaukku), mutta ei saatana! Tämä ei todellakaan voi jatkua näin. Seuraavalla reissulla toimitaan hyväksi havaitulla tavalla: ennakoidaan, varmistetaan, varmistetaan ja varmistetaan.

Koska tulliseikkailussa kesti joitakin kymmeniä minuutteja, tarkastuspisteiden toisella puolella odottaneet RMIT:n ja Melbournen Unin kyyditsijät luulivat Tuulin peruneen matkansa. Kun pääsimme lopulta vastaanottoaulan puolelle, Melbournen kaupungin opiskelijoiden vastaanotosta vastaava työntekijä tuli kysymään, onko allekirjoittanut itse Notorious Vesku. Vastasin myöntävästi, jolloin meidät ohjattiin Tere tulemast Melbourneen -vastaanottotiskin läheisyyteen.

Vastaanottotiskillä oli 6 henkilöä, jotka yrittivät selvittää, keitä me olimme ja miten me pääsisimme haluamaamme paikkaan. Tuulin tilaama kyyditsijä oli jo melkein lähtenyt menemään ja minun tilaamani kyyti oli jossain karkuteillä. Melbournen kaupungin avustustyöntekijät olivat tilanteessa todella avuliaita ja mukavia ja toivon todella, että Helsinki-Vantaalla järjestetään myös vastaavanlainen infopiste tuleville vaihto-opiskelijoille. 

Lopulta molempien kyyditsijät kuitenkin löytyivät ja me pääsimme RMIT:n sponssaamalla Holdenilla hostellillemme. Vankilasaaren valloituksen ensimmäinen osa oli näin suoritettu.

Hongkong

Hongkongiin saapuminen tapahtui aika sumussa, sillä lentoa edeltävänä yönä olin nukkunut 1,5 tuntia ja lennon aikana unta kertyi pelkästään 3 tuntia. Pohjalla oli vielä kevyet univelat viikonlopulta, joten loppuen lopuksi, kun pääsimme hotellille, parin tunnin päiväunet venyivät seitsemän tunnin nokosiksi. Paikallinen oppaamme, täydellistä kantoninkiinaa puhuva Antti, tykkäsi varmaan hyvää kun aikataulut hieman venyivät. 

Seuraavat kolme päivää kuluivat Hongkongia kiertäessä. Pääasiassa kaupungista jäi mieleen levottoman korkeat rakennukset, kuumottava aurinko, loistavasti toimiva julkinen liikenne ja suhteellisen kalliit hinnat – eli asiat, joihin turisti ensimmäisenä kiinnittää huomiota. Hongkong on omaksunut erittäin paljon tapoja länsimailta, mutta kaupunki ei kuitenkaan tunnu samalla tavalla monikulttuuriselta tai tylsältä kuin esimerkiksi Singapore. Hongkongissa on aistittavissa jonkinasteinen kiinalainen henki ja se on hyvä asia.

Ehdimme olla kaupungissa vain lyhyen aikaa, mutta tuona aikana kävimme katsomassa muun muassa perinteiset turistikohteet kuten Victoria Peakin, Ocean Parkin, piraattitorin ja kaupungin baarikeskittymän. Sinäänsä Hongkong tarjoaa nähtävää ainakin kolmen päivän pikavisiitin ajaksi, mutta silti jotain jäi puuttumaan. Hongkong ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta. Samat asiat ja tavat löytyvät Kaakkois-Aasian kehittyneimmistä maista ja aikaisemmin mainitsemani kiinalainen henki ei kuitenkaan ole kauhean vahva. Itse hongkongilaiset ovat varmasti ylpeitä kaupunkinsa kansainvälisyydestä – ja syystäkin – mutta minulle kolme päivää oli juuri sopiva aika kaupungissa hengailuun. Kärsimättömyyteen saattoi tosin vaikuttaa myös kova halu päästä vaihto-opiskelemaan ja asumaan Melbourneen.

Ehkä Hongkongiin olisi päässyt paremmin sisälle ajan kanssa ja jonkin paikallisen alkuasukkaan opastuksella, mutta en siltikään usko, että Kiinan erityishallintoalue pystyy tarjoamaan mitään kovin mullistavaa verrattuna aikaisemmin näkemiini Aasian maihin. Tsori vaan. Ehkäpä seuraava Aasian-matka tulisi suunnata manner-Kiinan alueelle tai esimerkiksi Japaniin. Toisaalta kolmen päivän ajan Hongkongissa oli kyllä hauskaa ja oli etenkin helmeä nähdä vanhaa opiskelukaveria pitkästä aikaa. Cheers, mate! Seuraavan kerran suomalaisia kavereita näkeekin vasta vuodenvaihteen tienoilla.

Tuurilla, Mr. Smith. Tuurilla.

Huh tonic! Kello on nyt 7:30 Hong Kongin aikaa (GMT +8) ja takana on ensimmäinen nukuttu yö pariin päivään. Kaikista maailman suurista kaupungeista sanotaan, että ne eivät uinu koskaan, joten itsekin olen yrittänyt vähentää unen määrää – HC-trävelleri kun mukautuu aina paikalliseen elämänrytmiin. ("HC-trävelleri? Kaveri kirjoittaa tota tekstiä neljän tähden hotellin pumpulivuoteelta ja itkee sisimmässään, kun vuode sattuu olemaan viisi senttimetriä lyhyempi kuin mies itse. HC-trävelleri my ass." – Pieni ääni pääni sisällä)

Lähtö kuitenkin oli ja meni. Reissua edeltävät valmistelut sujuivat erittäin hallitusti ja kaikki juoksevat asiat saatiin hoidettua ajallaan. Jopa Helsingin kaupunkiasuntomme tyhjennys sujui kuin Johanna Tukiaisen tanssi. Asunto piti saada tyhjennettyä alivuokralaista varten, joten tiukan optimoinnin ja tehokkuuden ystävinä päätimme aloittaa tavaroiden pakkaamisen ja muuttamisen vasta viimeisenä päivänä. Tämä tarkoitti toisaalta myös sitä, että yöunet piti jättää väliin. 26 tunnin muuttamisen ja 1,5 tunnin nokosten jälkeen (Tuulille riitti 30 minuuttia) matkanteko saattoi kuitenkin alkaa.

Lentokentällä teimme check-inin tekstareiden avulla, mutta jos muuttamiseen ei olisi mennyt koko maanantaipäivää, niin Finnairin check-inin olisi voinyt tehdä myös netissä 26 (?) tuntia ennen lentoa. Ja Aasiaan päin lennettäessä on hyvä myös muistaa, että laukkujen painoraja on 20 kiloa - ei 25 kiloa, niin kuin jotkut saattavat luulla. Jos kuitenkin laukuissa olisi 5 ylimääräistä painokiloa, niin silloin kannattaa esittää tietämätöntä ja laittaa peliin hunajaisin koiranpentukatse, mitä repertoaarista löytyy. Kyllä ne virkailijatädit siitä heltyy.

Nimimerkillä Meinas-tulla-hiukan-kalliiksi

All in

Suomalaisen journalismin suurin helmi, Iltalehti, tiesi kertoa, että sikainfluenssa on lähtenyt aivan lapasesta Australiassa ja että muutaman viikon sisään vankilasaaren tartuntatapausten määrä on lähes satakertaistunut. Eri viestimet ovat viime päivinä kertoneet myös ilmailualan ongelmista – traagisimpana esimerkkinä Air Francen lento Brasiliasta Ranskaan, joka sekin lähti aivan lapasesta. (Oikeastikin todella traaginen tapaus. Voimia omaisille ja läheisensä menettäneille!) Matkustamiseen sisältyy aina riskejä, mutta kuten Tunna jaksaa steroideilla pumpatun Madventuresin 3. kauden jaksoissa todeta: Ei saa pelätä tuntematonta. Pelko kahlitsee. ("Luultavasti samaan aikaan, kun Tunna sönköttää sooloaan kameran edessä, Riku syö taustalla jotain pari päivää katuojassa maannutta kuollutta rottaa ja viiltelee itseään selkään jollain dinosauruksen hampaalla. Hei, who am I to judge?" — Pieni ääni pääni sisällä.)

Se, mitä tapahtuu ulkomailla, saattaisi hyvin tapahtua Suomessakin. Toki eri puolilla maailmaa on omat erikoisuutensa, mutta jos hieman miettii, missä liikkuu, miten käyttäytyy ja kummalla puolella tietä ajaa, niin hyvin todennäköisesti palaa reissusta Suomeen kaikki lompakot ja raajat tallella. Ja jos kohdalle nyt sattuu force majeure, niin se on joko huonoa tuuria tai huonoa ennakointia. Vanhemmilta on tullut kuitenkin pientä kommenttia, että tuleva matkamme vaatii sekä nitroja että rauhoittavia. Vuoden päästä onkin kiva palata kotiin, kun oma äiti on vetänyt 12 kuukautta putkeen sekä valiumia että sydänboostereita. Kivakiva.

Suurin huolenaihe matkalla tulee olemaan vieras bakteerikanta, sillä vuoden kestävällä maailmanympärimatkalla valkoisen miehen immuniteetti ei todellakaan ole samalla tasolla kuin valkoisen miehen ostokyky. Tätä varten lääkäritäti määräsi meille kuitenkin lavantautirokotteen ja ison purkillisen näillä-paranee-kaikki-vaivat -nappeja. Nou hätä siis. Ja jos haluaa varta vasten etsiä riskejä, niin valkoisen miehen essentia herättää ainakin Väli-Amerikassa huomiota; pitkänhuiskea, kalmankalpea suomalainen uros erottuu väkijoukosta kuin pääsiäispupu jouluaattona. Toisaalta erottuminen ei ole niin suuri ongelma, jos pystyy tapojen ja mammonan suhteen sulautumaan edes jotenkin paikallisväestöön. Tässä auttavat terve maalaisjärki ja aikaisemmat kokemukset.

Materia on joka tapauksessa kuitenkin korvattavissa ja hyväkuntoinen nuori kosmopoliitti jatkaa aina matkaansa tulevista varpusparvista huolimatta. Kotipuolessa tuntematon tuntuu paljon pelottavammalta kuin tien päällä, mutta olkaa ihmiset huoletonna. Meillä ei ole tarkoituksena jättää aivoja narikkaan tälläkään reissulla.

Kiitti rusinoista

Vaihtoon lähtemisestä seuraa monenlaisia kuluja: lukukausimaksuihin uppoaa puoli omaisuutta, maailmanympärimatkaan menee muutama ropo lisää ja matkavakuutuskin maksaa jotain*. Onneksi on olemassa kuitenkin järjestöjä, jotka jostain pyyteettömästä syystä antavat tukea opiskelijapoloille. Itse olen lisäksi vielä onnekas, kun opiskelen alaa, jossa piirit ovat pienet ja rahasummat ovat suuria.

Suhtauduin hieman skeptisesti eri järjestöjen halukkuuteen jakaa ilmaista rahaa, mutta nähtävästi Fortuna oli puolellani, kun eräs suuri suomalainen energiayhtiö (jätettäköön sen Venäjällä seikkailevan höpönassun nimi nyt mainitsematta) mietti apurahan saajia. Jumankauta! Tänään aamulla kolahti etuoven postiluukusta kirjekuori, jonka sisällä oli paperi, jossa oli paljon tekstiä. Jossain siellä alun ja lopun välissä kerrottiin, että "Teidän Ylhäisyytenne on tyhjentänyt pajatson ja nyt taitaa Väli-Amerikan dormit vaihtua omaan poreammeeseen ja ("Pariisin?" – Pieni ääni pääni sisällä) Hiltonin vieraanvaraisuuteen". Hiukan hymyilytti aamulla. Toisaalta edellispäivän apurahamuotoinen Ässä -arpavoitto oli myös tuoreena mielessä.

Vaihtoa edeltävät järjestelyt on nyt hoidettu** ja reilun kuukauden päästä lähtee lento maailmalle. Tällä hetkellä on kyllä aivan mieletön fiilis. Voi veljet. Odotus vetää raavaankin miehen hiljaiseksi.

*Ifiltä sai 270 eurolla 9 kuukauden matkavakuutuksen. Kannattaa hankkia samalla Ifin kotivakuutus muutamalla kymmenellä eurolla, sillä se kattaa matkatavarat ulkomailla 3500 euroon asti ja korvaukset saa matkan aikanakin – toisin kuin joillakin muilla vakuutusyhtiöillä.

**Opiskelijaviisumia varten tarvitaan vastaanottavalta yliopistolta eCOE eli elektroninen hyväksymiskirje. Kun tämän on saanut, voi hakea viisumia netistä. Viisumi maksaa 400 AUD eli noin 250 euroa ja itse sain sen 9 tunnissa sähköpostiin. Suhteellisen tehokasta toimintaa.

Kenguruvaltion asuttamisesta

Lueskentelin reissuhuumassa ("Vapaa-ajallako?" — Pieni ääni pääni sisällä) vanhoja matkaraportteja Melbournesta ja eri Aussi-yliopistoista. Sinäänsä matkaraportteja löytyi kyllä paljon, mutta jokaisessa raportissa oli kerrottu samat asiat: Australia on suuri maa. Melbournessa saattaa olla heinäkuussa kylmä. Australialaiset hokevat puolen tunnin välein "no worries, mate". Matkailu kannattaa.

No shit, mate? Jos matkaraportin ainoana ideana on helpottaa tulevien vaihto-oppilaiden valmistautumista matkaanlähtöön, niin ehkä kyseiset itsestäänselvyydet voisi mainita lyhyesti vaikkapa matkaraportin ensimmäisen kappaleen lopussa? Näin tilaa jäisi käytettäväksi paljon mielenkiintoisempien asioiden käsittelyyn. Itse en ainakaan löytänyt raporteista kommentteja lähialueiden erikoisuuksista, pahimmista turistirysistä, suurimmista vedätyksistä tai hämärimmistä asuinalueista. Jälkimmäisestä etenkin olisi ollut mukava kuulla, sillä jokaisessa matkaraportissa mainostettiin "kuinka extriim mä nyt niinku olen, ku en vuokrannut huonetta etukäteen Suomesta käsin". Jos jokainen kuitenkin tekee noin, niin eikö tuosta ole erilaisuus kaukana?

Entä pitäisikö uuden vaihto-oppilaan tietää jotain asunnon vuokraamisesta? Itseäni ainakin kiinnostaisi, mistä päin löytyy paikallinen Jakomäki ja minne voisin parkkeerata vuokraamani Porschen (Turbon, mustan, mustilla vanteilla, karvanopat ikkunassa ja sellainen pieni hulahulatyttö kojelaudalla). Luultavasti jokainen vaihtoon lähtenyt on kokenut nämä asiat, mutta niistä ei näe kirjoitettavan. Outoa, sanon ma. Mekin kai joudumme tekemään extremet ja etsimään vasta paikanpäältä jonkun tönön, jossa pystyy asumaan seuraavat kuukaudet. Niin että nou vöriis vaan, meit.

Maailma on mun osteri

Maailmanympärimatka ja vaihto-opiskelujakso Australiassa on enää 48 päivän päässä ja matkasta johtuva kuume on jo alkanut pikkuhiljaa kohota. Tulevaa reissua ei oikein voi verrata aikaisempiin omatoimimatkoihin — pääsääntöisesti niihin kuukauden kestäneisiin täsmäiskuihin Aasiassa —, sillä nyt luvassa on tavallaan kolme eri matkaa samassa paketissa: alussa vietämme pitkän viikonlopun Hong Kongissa, sen jälkeen asustamme yli puoli vuotta Australiassa ja lopuksi reissaamme pari kuukautta rinkat selässä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Matka- ja vaihtojärjestelyt ovat aiheuttaneet viime kuukausina jonkin verran päänvaivaa, mutta nyt fiilis on huikea. Esa Saarinen saattaisi kuvata tunnetta sanoilla "intensiivisen räjähdysvoimainen" ja "kihelmöivän latautunut" mutta itselläni on mielessä termi, joka tyhjentää koko matkaan liittyvän innostuneisuuden, odotuksen ja jännityksen paperille. Se termi on — voi veljet.

Koko idea vaihtoonlähdöstä syntyi TKK:n opiskelu-uran alussa, mutta vasta kolmannen opiskeluvuoden jälkeisenä kesänä idea alkoi aktualisoitua teoiksi. Kriteereiksi vaihtokohteelle muodostuivat sopiva ilmasto sekä puhuttu kieli, joka tässä tapauksessa tarkoitti toista kotimaista (englantia). Lyhyen pähkäilyn jälkeen ykkösvaihtoehdoksi nousi Australia ja sen toiseksi suurin kaupunki Melbourne. Australiaa puolsivat ilmaston ja kielen lisäksi myös sen kaukainen sijainti, suhteellisen helposti lähestyttävä kulttuuri sekä se pieni kivi keskellä aavikkoa. Niillä tosiasioilla, että Sibelius-Akatemialla olisi yhteistyöyliopisto Melbournessa ja että Tuuli pääsisi ilmaiseksi opiskelemaan, ei ollut juurikaan vaikutusta valintaan. Päähuomio keskittyi siihen pieneen kiveen, joka sijaitsee keskellä Australiaa. Huikea tapaus. Kivi. Keskellä aavikkoa. Se on pakko nähdä.

Kun mieluisin vaihtokaupunki härmistyi ajatuksiimme, alkoi eri yliopistovaihtoehtojen selvittäminen. Tuulille The University of Melbourne oli tietenkin ensisijainen vaihtoehto, mutta itse ajattelin hakea useampaan yliopistoon Melbournessa varmistaakseni sisäänpääsyn. Tavoitteenani oli lukea yritysstrategian ja kansainvälisen liiketoiminnan sivuaineen kursseja ulkomailla, joten vaihtoehtoja oli lukuisia. Talouden opintoja tarjotaan kuitenkin lähes jokaisessa laitoksessa ympäri maailmaa.

Koska TKK:lla ei ole Melbournessa yhteistyöyliopistoja ja eri järjestöjen kautta tapahtuvaan hakuun ei saa lukukausimaksutukea, jouduin hakemaan suoraan neljään eri yliopistoon (RMIT, Deakin, Swinburne ja Victoria) niin sanottuna freemoverina. Käytännössä tämä tarkoitti aikamoista paperisotaa ja asioiden selvittelyä. Hakuprosessin selvitysvaihe veikin yllättävän paljon aikaa, vaikka olin aikaisemmat vaihtoraportit lukeneena valmistautunut tähän. Hakuprosessin jälkeen oli vielä vuorossa apurahahakemusten anominen ja matkustamiseen liittyvät järjestelyt. Jos tarkoitus olisi siis vain lähteä ulkomaille lomailemaan, niin ei välttämättä kannata hakea ainakaan freemoverina vaihtoon. Loppuen lopuksi kaikki säätäminen kuitenkin kannatti ja me molemmat pääsimme ensisijaisiin vaihtokohteisiimme: Tuuli the University of Melbourneen ja minä Kuninkaalliseen MIT:hen (The Royal Melbourne Institute of Technology).

Tämän blogin tarkoitus ei välttämättä ole ihastuttaa tai vihastuttaa ketään, mutta tulevaa elämää saatetaan tarkastella välillä mustavalkoisten lasien tai riehuvankeltaisten taikasienien läpi ("Oliko tää nyt sellanen 'vertauskuva'?" — Pieni ääni pääni sisällä). Teksti voi olla välillä provosoivaa tai diplomi-insinöörin harmaata. Jokaista sanaa ei välttämättä kannata ottaa raamattuun painettuna totuuna, vaikka mielelläni näkisinkin Vesku.org - World -blogin julkaistavan uusimmassa testamentissa. Tekstit voivat olla lyhyitä tai pitkiä, merkityksellisiä tai merkityksettömiä. Tylsiä tai tylsiä. Loppuen lopuksi tekstit ovat kuitenkin subjektiivisen minähahmon kyhäelmiä: pienelle lähipiirille sallittuja, joskaan ei lukijoille tarkoitettuja. Värittyneitä, egoistisia päräytyksiä, jotka suoltuvat näytölle sana kerrallaan — jos suoltuvat.